88 Kiusa se on pienikin kiusa

Ärsyttää. Ja ärsytys on ihan molemminpuolista isännän kanssa. Minä olen julkiäreä, isäntä salavihainen. Ja ärsytyksen aiheita piisaa.


Pyörätuolirampistani on tullut koko perheen pääkulkuväylä. Ja kenkien jaloista potkaisupaikka. Meillähän on 3 ulko-ovea, jokaiselle melkeinpä ikioma. Mutta. Kaikkien on kuljettava siitä, missä on pyörätuoliramppi, jonka kaupunki rakensi esteetöntä ulos pääsyäni varten. Ja jätettävä kenkänsä pitkin poikin ramppia. Kukaan ei muista invalidia ja esteettömyyttä. Ei systeemistä rasitusintoleranssisairauttani suuresti tässä talossa pokkuroida, pakko todeta. Olen miettinyt, voinko olla niin julma, että heittelisin kengät sadekesänä nurmikolle, ottaisivatko opikseen, kun olisi vettä kengässä? Olen siitä kuitenkin pitäytynyt, sillä olisin kaikkein julmin itseäni kohtaan, koska saappaanheittokin olisi iso rasitus. Samoin kuin siitä, että ajaa hujeltaisin vaan kenkien yli 160-kiloisella sähkärillä plus oma elopaino. Voi tätä lammasmaista äitiluontoa, kun ei ole tullut sitäkään blondin kostoa tehtyä. Sitten varmaan raikaisi hirvee huuto kenkälittanoista. Olen valinnut käyttää vähät voimani muuhun kuin vihan vimmaan. Joten noukin siis kenkiä edestäni manaten, varsinkin laskeutuessani ramppia ne ovat samperin kaukana alhaalla kurotella.


Eikä ramppiärsytys kenkiin lopu. Ramppi päättyy kaksiosaiseen ulko-oveen. Kaikissa rivoissa on narut, joiden avulla avaan ja suljen ovia kulkiessani. Varsin innovatiivisia heurekoitani luoda mahdollisimman itsenäistä elämää ja toimivaa ympäristöä. Mikä huuto siitäkin tulisi, jos tähänkin pyytäisin niitä loputtomia, ärsyttäviä, pieniä palveluksia, joita jo muutoinkin on ihan liikaa, kun joka kerta ovia pitäisi edelläni ja jäljessäni sulkea ja metsästää sisään livahtaneita itikoita ja kärpäsiä. Luulisi olevan kiitollinen. Mutta ei. Isäntä, joka siis voisi 2 muusta naruttomasta ulko-ovesta kulkea, kiroilee naruja, eikö ne voisi jo ottaa pois, sillä hän kompuroi naruissa. Voi pyhä yksinkertaisuus. Miten niin ne voisi ottaa jo pois? Vain kuolleen ruumiini yli. Vasta kun olen siirtynyt jalat edellä siitä ovesta, rampista ja ajasta ikuisuuteen. 


Puhumattakaan sitten kaikista muista ärsytyksistä. Kuulin juuri, että on olemassa Vitutuspäiväkirja. Pitäisi alkaa sellaista huonomuistisena pitää, ettei mitkään ärsytyksen aiheet unohtuis. 






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

107 VEREN MAKU SUUSSA

68 Oonan tarina: Lapsi ja nuori aikuinen ME-potilaana

106 ONKO KUULOSSA VIKAA