82 Ruusuilla tanssimista

 

Tämä on 7. kesäni ME-sairauden kanssa. Sairastuin kesäkuussa, heinäkuussa sain tietää alustavan diagnoosin, kun satuin nuorelle lääkärille, joka poikkeuksellisesti tunsi sairauden, ja syyskuussa luettuani kansainvälisten asiantuntijoiden ME-perustietoa ymmärsin, miten elämäni muuttui.

Eka kesät kuluivat pääosin sisällä graavien kipu- ym. oireiden haltuun ottamisessa. Viime kesästä lähtien kesäni ovat mullistuneet. Vanhat ystävät ovat palanneet monella tapaa. 

Kesävieraiden määrä on moninkertaistunut. Koronan välttelyn takia tapaan ihmisiä edelleen vain ulkona ja kesällä. Reilun kuukauden aikana olen nyt tavannut kutakuinkin kaikki ystäväni. 11 kuukautta näkemättä juurikaan perheen ulkopuolisia ihmisiä, sitten parikymmentä vierasta ja nyt lähes vierasähky. Kaikki vierailut ovat olleet hyviä, monta merkityksellistä keskustelua käyty, mutta tahti ollut kiivas. Jopa toisen vaikea-asteisen viikonloppuvierailu onnistui hyvin, kun hänellä oli puoliso mukana auttamassa sujuvasti kaikessa, mitä hän tarvitsi. Odotin, saanko vertaiseni livenä näkemisestä montakin heurekaa, mutten saanut oikeastaan yhtäkään, koska olen jo nähnyt niin monta vertaista ja oleminen oli niin tuttua. Jännää vuosien vieriessä vierailuilla on ollut se, että ME on jäänyt keskusteluista lähes kokonaan pois, joissain sivulauseissa se lähinnä on enää esiintynyt. Vaikka tunnen ME:n koko ajan kehossani, se ei ole enää päänäyttämöllä vaan kulisseissa, se ei ole enää puheissa ja osaan aika hyvin pacingilla eli levon ja aktiivisuuden rytmityksellä pitääkin sen aisoissa. Monen ystävän kanssa kesävierailu on rutinoitunut niin, että lähtiessä huikkaamme, että ensi kesänä taas. 

Toinen tämän kesän vanhat ystävät -juttu on kirjojen paluu elämääni. Pari vuotta sitten äänikirjakokeilu päättyi pään kivistykseen. Luulin, ettei minun aivoillani enää. Mutta aivojeni rasituksen sieto tuntuu hieman palautuneen. Sain hankittua tunnukset vammaisille tarkoitettuun Celia-saavutettavuuskirjastoon. Se on ehkä ollut olemassa niin kauan, että sieltä löytyy lapsuuteni ja nuoruuteni lempikirjoja nykyisten ohella. Olen kuunnellut vanhoja ystäviäni Maeve Binchya, Victoria Holtia, Enid Blytonia, Louisa May Alcottia, Emily Giffiniä, Philippa Carria ja Gail Honeymania. Täältä ikuisuuteen on suunnitelmissa kuunnella vanhat ystävät Sadan vuoden yksinäisyys, Juuret, Anna Karenina, Sinuhe Egyptiläinen, Tuntematon sotilas, Ylpeys ja ennakkoluulo, Grimmin sadut... Pyysin myös juuri ystäviltäni kirjasuosituksia. 

Vanhojen ystävien kavalkadi vaan jatkuu. Pari kesää minulla on vihdoin ollut alla sähköpyörätuoli ja turvallinen ramppi, jota pitkin uskallan yksinkin ollessani ajaa ulos. 

30 vuotta sitten syttyi rakkauteni puutarhanhoitoon. Kesäpäiviini kuului aina yksi tai kaksi puutarhakierrosta, nyt vaellan ne sähköpyörätuolilla. Puutarhakierros on kuin Korkea Veisu, puutarha kirkkosali nurmikkomattoineen ja tähtitaivaineen. Mitäpä syvempää meissä pohjimmiltaan on kuin paluu luontoon. Puutarha on ollut ennen minua, minä jätän siihen kädenhipaisuni, ja kun lähden, puutarha ei ole siitä moksiskaan, vaan jää ja kukoistaa. Puutarha ei tarvitse minua, minä tarvitsen sitä. Minä hoivaan sitä hieman, kiitoksena se antaa minulle tunteen ikuisuudesta ja kuolemattomuudesta, koska se on ikuinen. Näen tämän jo edesmenneen naapurin mummon puutarhassa: hän meni jo 15 vuotta sitten, mutta edelleen joka kevät meitä ilahduttavat hänen punakeltaisena merenä kukoistavat tulppaanit ja narsissit, joita en itse koskaan saanut viihtymään. Tulee kokemus, että se, mitä teemme ja jätämme jälkeen, ei ole turhaa. Luonto suhteuttaa ihmiselämän oikeisiin mittasuhteisiin. Työnnän nenäni syvälle syreeneihin, tähtijasmikkeisiin ja ruusuihin, en tarvitse muuta parfyymia ja toivon, etten vedä pörriäisiä henkeen. 

Puutarhakin on kuin vanhat ystävät. Se käy kerran vuodessa läpi aina samat vieraat samassa järjestyksessä. Ensin kukkii sinikuusama. Pörriäiset tanssivat siinä vilkkaassa keväthuumassaan. Sitten tulevat roosat vuorenkilvet, keltaiset kevätvuohenjuuret, siniset kevätkaihonkukat ja lemmikit, omenankukat, violetit jalopähkämöt, verikurjenpolvet ja kellot, karmiininpunaiset pionit ja kaunokuusamat, oranssit ruskoliljat, vaaleanpunaiset harmaamalvikit, ylhäiset siniset ritarinkannukset, keltaiset tarha-alpimetsät ja ylväät nauhukset, roosanpunaiset keijun-, loisto- ja punapajuangervot ja vihonviimeisenä pihlaja-angervot ruokkivat kohmeiset mehiläiset. En pysty koskaan päättämään, ovatko omenankukat vai lemmikin kasvot kauniimmat, kun niitä kumartuu 10 sentin korkeudelle kurkistamaan.  

Sen ohella, mitä suunnittelin, istutin ja yritin hallita ja saada menestymään, puutarha eli omaa elämäänsä, teki lopulliset päätökset, mitkä kasvit selviytyivät ja loi omia taideteoksiaan. Niin kuin tämänkin omatekemän kaariportin. 

Violetti alppikärhö on kietoutunut keväällä rangan kaunokuusaman oksiin ja niinpä heti alkukesästä kuusama näyttää kukkivan violettina ja myöhemmin kesällä karmiinina. Lemmikkimetsää lumipalloheisin alta ei ajeta pois ennen kukintaa. Villiruusu kiipeää pihdan kainalossa ja putkahtaa kukkimaan 3 metrin korkeudessa. Mustialanruusu-heräteostokset nakattiin joskus valeistutukseen kukkapenkkiin, unohdettiin ja nyt ne ovatkin juuri siinä, mihin kuuluvat. Oranssit ruskoliljat, karmiinit pionit ja violetit kellot ja verikurjenpolvet ovat huisi väricocktail. Maahumalamatto peittää tulikuusaman alustan, maisemointikankaan, reunatukit ja levittäytyy laatoituskiville. Omenapuun juurelle akileija on siementänyt oman yhdyskuntansa. Kun keltainen tarha-alpi lopettelee, puhkeaa siihen kiertynyt violetti hiirenvirna ja se menee jatkoon. Jatkoon menee myös ailakki punaisen ja sinisen eri sävyissä kukkivassa ryhmässä. Humala tavoittelee edelleen taivaita köynnöstyneenä tikapuihin, jonka alle se istutettiin varjelemaan pieniä päitä, etteivät ne kolhisi itseään metrin korkeudelta alkaviin tikapuihin. Pihan laidoilla vuohenkello saa levitä pensaiden juurella ja pihan periä rehevöittävät kotkansiivet, tuoksuvatut, ruttojuuret ja kukkapenkkien ruohoamisesta alkunsa saaneet malvikki- ja tarha-alpimetsät. Monella puulla, pensaalla ja perennalla on tarina. Moni on jo edesmenneen puutarhurin antama, moni on saatu tai hankittu merkkipäiväksi, lapset ovat pelastaneet tienvarsia niittävän koneen alta parikymmentä senttisen männyn ja koivun, joka leikkimökin laipion alle istutettuna nyt  tuhoaa kattoa, mutta on koskematon. Puutarhamessuilta toin serbiankuusen, joka paljastuikin pihdaksi. Minä siunaan puutarhan, puutarha siunaa minut. 

Tänä kesänä halusin luoda vielä yhden uuden istutusalustan kuin vastaiskuna kohtalolle, kun se oli ensin huitaissut minua. Lempiperennoita, köynnösruusun ja kärhön. Ekat kärhön ja John Davis-ruusun kukat on jo nähty. Ruusutarhassani ovat kukkineet myös suvi, teresa, onni, hansa, mustiala, juhannus, keiju, valamo, villi ja hävitetty vieraslaji, kurtturuusu, vielä 2 oksalla ja kertunruusu, naapurin mummolta saatu, tuntematon, komea korkea perinteinen, jota ei edes ruusuryhmä tunnista. En luvannut miehelleni ruusutarhaa, mutta tulin luoneeksi 12-lajisen sellaisen. Silti elämämme ei ole ruusuilla tanssimista, mutta viimeisen vuoden aikana minusta on tuntunut, että nyt hänellekin ME-elämä alkaa olla aika tavallista peruspullaa.   

 

Kesä on kyllä parasta aikaa ME-potilaallekin - jos hän pääsee ulos. Voin kuvitella, että sisälle sidotulle, kaipaavalle kesä kaikilla herkuilla voi olla tuskallisinta eristyksen aikaa.