Pikaista paranemista




Vuoteesta kontaktit ihmisiin, jotka eivät tiedä elämäntilannettani, ovat vähäisiä, mutta toisinaan asioita hoitaessa niitä syntyy eikä toinen osapuoli tiedä, että olen viettänyt jo yli 5 vuotta sänkypotilaana. 


Sain kutsun kahville.


Sitä miettii, päästääkö itsensä ja toisen helpolla ja jättää kutsun huomioimatta, mutta tuntuu epäystävälliseltä. Kiittääkö, mutta jättää asian auki ja unohtaa. Esittääkö jonkin tekosyyn.


Koska itselle vuodepotilaana eläminen on jo pitkään ollut uusi normaali, joskus olen sillä kannalla, että tuntuu oikealta kertoa kuin maailman tavallisimpana asiana asiat niin kuin ne ovat. Että olen vuodepotilas, joka ei voi juuri poistua kotoa. Että koronan riskiryhmäläisenäkin eristyksissä eläminen täällä vaan jatkuu. Että pyörätuolilla ei edes pääsisi paikalle, kun paikka ei ole esteetön. 


Tällaisen kohtaaminen on aina kuulijalle vaikeaa. Juuri kukaan ei reagoi luontevasti toteamalla, että ai sulla on tuollainen tilanne, joo ei se sitten näin onnistukaan. 


Avoimuus kaduttaa välittömästi, kun pitkäaikaissairauteen toivotellaan paranemista. Pikaistakin sellaista. Joskus tsemppiä ja jaxuhaleja. On saattanut toisen piinalliseen tilanteeseen. 


Kroonisesti sairaiden yleinen kokemus on, että ihmiset eivät tunnu olevan tietoisia, että sairaus voi olla pysyvä olotila. Että kaikki ei ole parannettavissa. Että peräkamareissa tietämättömissä elää kotikuntoisia ihmisiä. 


Sain myös pikaista lohdutusta. Ihminen alkaa ottaa vastuuta. Että kyllä kaikki aina jotenkin järjestyy. No onhan täällä puolen vuosikymmenen aikana pakko ollut joitain asioita hieman järjestellä uuteen uskoon. 


Enkö ollut jo oppinut pitämään suuni kiinni? Että minun uusi normaali, minun ihan tavallinen on huomion ja säälin hakemista. Että pahimmillaan joudun lohduttamaan hämmentynyttä vastapuolta ja vakuuttamaan, että kyllä täällä on jo vuosia pärjätty  ja voitte siellä ihan entiseen tapaan jatkaa elämäänne kaikessa rauhassa.  


Olisiko viisain vain välttää kontakteja terveisiin?

Ainakin vaieta omasta elämäntilanteesta? 


En varmaankaan koskaan löydä tähän kysymykseen oikeaa, pysyvää vastausta. 







     

Kommentit

  1. Tätäpä se on ja niin hyvin sanallistit sen mitä omassa päässänikin usein liikkuu.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

RAATOTAUTI ELI MITEN ME/CFS ALKOI

Stigmaa kantavan kohtaaminen

ME pariterapiassa osa 1