53 Onnesta juopunut

 

Tällä viikolla oli yksi 56-vuotisen elämäni TOP10:een menevä hypersuperkyberonnellisin päivä. 

Huomaan, että joillekin on selviö, että ME-vuode- ja sähköpyörätuolipotilaana olen pohjimmiltani onneton ja vain esitän reipasta. Näen, että psyykkistä tilaani tarkkaillaan ja odotetaan minun vääjäämättä masentuvan. 5 vuoteen sitä ei ole kuitenkaan tapahtunut. Keksin masentumiselle tulevaisuudessa vain 2 mahdollista syytä: toimintakykyni menee sietämättömän huonoksi tai perheeni hylkää minut. Onneksi toimintakyvyn vuosia jatkunut heikkeneminen tuntuu pysähtyneen tähän 85 %:isen toiminnanvajaukseen eikä perhe ole häipynyt.   

Tyttäreni oli lukenut, että ihminen on puoli vuotta lottovoiton tai pyörätuoliin joutumisen jälkeen yhtä onneton tai onnellinen kuin ennen sitä. Ravisuttava ajatus. Että vaikka raha helpottaa elämää, ei se onnellisuutta välttämättä lisää eikä onnetonta oloa vähennä. Että jos kykenet sopeutumaan ja asiat ovat muutoin hyvin, pyörätuoli ei vie tyytyväisyyttä elämään. Myöskään pyörätuoliin ME-potilas ei välttämättä "joudu" vaan "pääsee", koska se helpottaa suuresti ME-potilaan graaveja oireita ja kipuja.    

Joku ME-potilas oli selittänyt ME-asiantuntijalääkäri Olli Pololle, että jos ME-potilas vielä masentuisikin vaikean sairauden lisäksi, tältä menisi kaikki toimintakyky. Polo onkin havainnut, että monet ME-potilaat ovat antimasennuspersoonia. Ihmiseen on rakennettu kyky selviytyä ja sopeutua mitä rankimmistakin kohtaloista. 

Minulla on edelleen haaveita. Elän sängyssäkin keskellä elävää elämää. Minulle tärkeät ihmiset tekevät elämässään suuria siirtoja, toteuttavat unelmiaan, matkustavat, käyvät festareilla, opettelevat uutta, hankkivat uuden asunnon ja saavat hyviä terveysuutisia. En koe, että eläisin heidän kauttaan, mutta olen iloinen heidän puolestaan. 

Suurin viime vuosieni unelma toteutui. Tyttärestäni tulee Eläinten Lääkäri. Oman lapsen unelman toteutuminen on myös minun unelmani toteutuminen. Pääsen jälleen seuraamaan ekaluokkalaisen ensiaskeleita. Kun eka kouluviikolla mennään tutustumaan Korkeasaareen villieläinlääkärin johdolla. Ja Eläinsairaalaan, jonka jännittäviä tapahtumia olen katsellut tv:sta. Nyt katsoin Kandit-sarjasta eläinlääkärikaudet toistamiseen. Tuota hän tulee tulevat vuodet tekemään. Soittaessaan riemuissaan hän ei katunut niitä 6 vuotta, jotka tämän unelman toteuttamiseen kuluivat, kun hän oli ottanut aiemmin vastaan toisen yliopistopaikan ja joutui nyt hakemaan nykyisessä alati kiristyvässä ei-ensikertalaiskiintiössä.  

Myös toinen tyttäreni pakkasi kimpsut ja kampsut ja lähti heinäkuuksi toiselle puolelle Suomea opettelemaan tarvitsemaansa uutta taitoa.  

Ehkä he ovat sänkykohtalostani oppineet, että elämä on tässä ja nyt. Tie nimeltä Myöhemmin vie kaupunkiin nimeltä Ei Koskaan (en muista aforistia). Ehkä he ovat jo nuorena oppineet, että asiat on tehtävä tänään, sillä kuolinvuoteellaanhan ihmiset katuvat sitä, mitä jättivät tekemättä eivätkä niinkään sitä, mitä tekivät.     

Esimerkiksi äitiyden kautta elän edelleen keskellä elävää elämää ME-vuodepotilaanakin ja  olen onnellinen. Voin olla aiempaakin enemmän läsnä, kuunnella ja tukea. 

Ihan juovuttavan onnellinenkin tässä tähtijasmikkeen tuoksuhumalassa.